|
MATKOJA TILASSA Kaisa Soinin maalauksia Galleria Amassa 6.-29.9.2002
Taidemaalari Kaisa Soini (s. 1966) on maalannut uusimmat teoksensa väripigmenttiä "rappaamalla". Tuloksena on mattamainen, hehkuva pinta joka tuntuu vuoroin imevän syvyyteensä ja vuoroin lähestyvän katsojaa. Värillä on päärooli, väri virittää maalaukseen itselleen ominaisen tilan ja valon tunnun.
Abstrakti ilmaisu jättää teosten tunnelmat ja tunnetilat liikaa ohjailematta katsojan oman kokemuksen varaan. Nocturne -sarjan intensiiviset yönsiniset teokset Kuun siirto, Madon luvut, Yöllä satoi ja Sudenhetki sekä pienimuotoisemmat Matojen matkakirjat ovat taiteilijan mukaan syntyneet "hetkellisistä valon ja värin yhteenliittymistä". Keskeistä Soinin maalauksille on myös avaruudellisuus, matka tilassa. Kaisa Soini asuu ja työskentelee Tampereella. Hänen teoksiaan on ollut esillä Tampereella, Helsingissä ja Tukholmassa vuodesta 1995 lähtien. Turussa Soinin maalauksia on nähty 1997 Titanikissa ja 1999 Galleria Paula Väänäsellä. Kaisa Soini on Taidemaalariliiton ja Suomen Arkkitehtiliiton jäsen. Hän on opiskellut Tampereen Teknillisessä korkeakoulussa ja Cranbrook Academy of Artsissa Yhdysvalloissa. ........................
Klikkaa kuvia nähdäksesi ne isommassa koossa. Paluu Back-näppäimellä.
...............................
Kaisa Soini: Katseen hakeminen Kestän nykyään kai paremmin epävarmuutta maalaamisessa. Että se kuuluu asiaan? Hukassa oleminenkin ja sen kestäminen. Lopulta työ on tehtävä oman maailman varassa. Yritän olla sille totuudellinen ja näyttää myös sen, mitä pidän heikkona ja häpeän. Joskus on hetkiä, jolloin työ virtaa omalla painollaan, helposti ja ikään kuin lävitseni. Niihin hetkiin ja töihin luotan. Ne elävät omillaan. On oltava silmätysten olemassaolon kanssa. Kyse on jostain eksistenssimaksimista. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin ns. luonto on auttanut pääsemään tähän tunteeseen. Yöllinen sateen rummutus tai vellova meri antaa virityskuvan ylitykselle. Yllättäen tuolloin, kun olemassaolo tuntuu valtavan täydeltä, vaikuttaa se myös vähemmän omalta. Samastun, ehkä hieman panteistisesti, osaksi ympärillä olevaa. Sitten havahdun omaan hengitykseeni, elämään ja kysymykseen, mihin tämän aikani pistän. Luulen sen olevan maalaamisen syntyhetkiä, syyn ja oikeutuksen ja oman katseen hakemista, kerta kerralta. Mietin, paljonko katseessani on läsnä menneiden sukupolvien katsetta. Vetääkö minua puoleensa samat maisemat tai sama valon tapa oleskella ja langeta kuin heitä? Siksikö meri on tärkeä, että sitä on tuijottanut isäni, isoäitini ja merkillisen monta aiempaa sukupolvea. Ja voiko tuo niin valtavasti muuttua, meri ja tietty tuijottelun tapa meren äärellä. Tuskin. Ehkä katsekin periytyy. Mukana kulkevat kuvat Joskus nähty osuu suoraan sisuksiin ja sitä tietää kantavansa vielä pitkään mukanaan. On nähnyt enemmän kuin tajuaa tai pystyy ottamaan vastaan. Suurtapahtumista jää jälkeen tiiviitä, sakeita kuvapaljouksia, jotka ruuhkautuvat sumaksi. Myöhemmin ne avautuvat eri kuvakulmista ja käsittämätön alkaa keriytyä auki. Mutta samalla kun muisto tulee muistetuksi, se myös muuttuu. Muistot ja kuvat eivät pysy aloillaan. Huomaan mieltyväni melko vähäpätöisten tapahtumien muistikuviin tai ehkä merkityksettömiin kohtiin isoissa muistoissa. Muutokset äänenpainossa, valon värissä ? tuostako siinä oli kysymys? Sitäkö tämä nyt muistuttaa? Ehkä haen maalauksessakin samaa. Valoläikkä hämärän tai varjon keskellä, ei sen kummempaa, ja silti ihmeteltävää. Hetkellinen näkymä, jota ei edes muista muistavansa. Ne kuvat tulevat maalatuiksi, koska niissä sittenkin on jotain ratkeamatonta, mitä pitää suomia tai koska mieleen palautuu merkitys, joka oli poistunut liian kevein askelin. Siinä missä yksi ja sama muisto avautuu eri kuviksi, asettuu yksi kuva toisinaan useaksi maalaukseksi. Tällöin maalaukset syntyvät sarjaksi. Se on maalausten perheyhteyttä. Ja kuten perhepotretissa monet kasvot muodostavat yhden kuvan, niin maalaussarjassakin. On muunnelmia samoista geeneistä, sukunäköä, mutta kuitenkin omanlaisiaan luonteita. Kun maalausparvet keskinäisine yhteyksineen ja ristiriitoineen kokoontuvat, on näyttely lopulta jonkinmoinen sukutapahtuma.
|
